Professori Ojakankaan monessa suhteessa asiapitoinen artikkeli, joka tarkastelee työttömyyttä korkeakoulutettujen piirissä (HS 26.11.2010), päättyy tölväisyyn: ”On sitä paitsi todennäköistä, että valtionhallinnossa ollaan varsin tietoisia tästä kaikesta (työttömyysluvuista), mutta sen sijaan, että uskottaisiin tilastoihin, nojaudutaan kenties mielikuvituksellisiin tulevaisuuden visioihin kukoistusyhteiskunnasta, jossa ekonomit kauppaavat toisilleen innovatiivisten insinöörien keksimiä vempaimia.”
Jälleen kerran on todettava, ettei julkinen tai yksityinen sektori (ml. rahastot ja säätiöt) tue pelkästään niitä osaajia ja aloja, jotka kehittävät ja tuottavat kulutustavara- ja teollisia innovaatioita, vaan tukea ohjautuu laajalle innovaatioiden kirjolle. Valtioneuvosto on määrittänyt innovaatiotoiminnan kehittämislinjauksina laaja-alaisuutta, kansainvälisyyttä, verkottuneiden innovaatiokeskittymien ja kasvuyritysympäristön tukemista sekä kansainvälisesti kilpailukykyisen koulutus- ja korkeakoulujärjestelmän, kysyntä- ja käyttäjälähtöisyyden vahvistamista ja innovaatiotoiminnan voimavarojen lisäämistä. Näihin kuuluvat aiemmin perustetut 21 alueellista osaamiskeskusta sekä kuusi strategisen huippuosaamisen keskittymää (eKirja 10). Nämä eivät kehitä pelkästään vempaimia. Globaalisen kilpailun vuoksi kotimaisen tuotannon kannattavuus on heikentynyt, jolloin teolliset yritykset ovat siirtyneet hakemaan markkinoita teollisista palveluista. Jo nyt Suomen BKT:sta yli 65 prosenttia muodostuu palveluista, ja tämän osuuden on ennakoitu kasvavan.

Kulttuuripalvelut on maallemme merkittävä potentiaalinen vientipotentiaali. Menestystä on saavutettu kuitenkin huippuosaamisesta huolimatta harvalla alalla, kuten peliteollisuudessa ja vähitellen myös musiikin, kirjallisuuden ja elokuvateollisuuden aloilla. Lupaava julkisen palvelutoiminnan kehittämiskohde on julkisten hankintojen toteuttamismalli, koska näiden hankintojen osuudeksi bruttokansantuotteesta on arvioitu peräti 15 %. Painottamalla erityisesti innovatiivisten tuotteiden, palvelujen ja prosessien hankintaa voidaan kehittää julkisten toimintojen laatua ja kustannustehokkuutta sekä edistää samalla näitä tuottavien yritysten kasvua ja sitä kautta työllistämistä. Tekes rahoittaa useita sosiaali- ja terveyspalveluiden hankkeita ja osaajia näihin tulee myös alaa opiskelleiden joukosta. Kauppatieteilijät eivät sitä paitsi ole pelkästään niitä, jotka ostavat ja myyvät, vaan noilla aloilla on tyypillisesti myös lääkäreitä ja ylihoitajia ja kulttuuri-innovaatioiden kauppaajina taiteilijoita. Kumppanuusinnovaatiot perustuvat yhteisprojekteihin, joissa on mukana korkeakouluja ja erilaisia tutkimuskonsortioita ja monia partnereita. Esimerkkejä näistä innovaatioista on Konginkankaan dramaattisen onnettomuuden jälkeen kehitetty Kelikeskus, jonka tuottivat yhdessä Ilmatieteen laitos ja Destia. Hyvä esimerkki kumppanuusinnovaatiosta on myös Tre@Validia, jonka kehittämisessä olivat mukana Invalidiliitto, yliopistot sekä kaupunki. Näin ollen eivät humanistit ja yhteiskuntatieteilijät ole tulevaisuuden ”kukoistusyhteiskunnassa” suinkaan tarpeettomia innovaatioiden tekijöinä. Pitäisi vain kiinnostua tutkimaan, mitä innovaatiot todella ovat ja opetella ajoissa jo opintojen aikana luomaan niitä, kuten insinööri- ja kauppatieteissä on jo todella pitkään tehty.

Käsitykset ideoiden merkityksestä suomalaiselle tuotekehitykselle vaihtelevat. Jotkut väittävät, ettei Suomessa ole puutetta ideoista, vaan niiden toteuttamiskyvystä. Toiset taas pitävät ideoitten puutetta ongelmana. Lähinnä oikeana pidän sitä havaintoa, että pulaa on sellaisista ideoista, jotka ratkaisevat asiakkaiden todellisia ongelmia. Alalla kuin alalla on tilaa ennen kaikkea omintakeisille, ainutlaatuisille ideoille, joilla voisi tehdä vahvoja läpimurtoja markkinoilla!

Erinomaisen ainutlaatuisen ratkaisun ei aina tarvitse olla kallis.  Osuva esimerkki pienimuotoisesta, mutta silti merkittävästä turva-alan oivalluksesta on Keijo Ylisirniön keksimä murtosuojattu ja elektronisesti ohjattu postiluukku, jonka teollisen valmistuksen Owix Oy aloitti Lahdessa. Luukku on kiinnitetty lujasti oven pintaan, ja postinkantajat saavat luukun auki älyavaimella. Suuretkin lähetykset mahtuvat luukusta (4). John Cunningham kehitti hänkin uudenlaisen higtech-postilaatikon. Yhdysvaltain perunaruttoboomi sai keksijän valmistamaan ja patentoimaan postilaatikon, joka tuhoaa postilähetyksen mahdolliset itiöt ja mikrobit ultraviolettisäteellä 15 minuutissa. Löytyisikö vielä tilaa uudenlaisille postiluukkukeksinnöille, tai ainakin entisten parannuksille. Helsingin Sanomat ja muut päivälehdet huolehtivat kyllä siitä, että lehti toimitetaan toivottavasti ajoissa asiakkaille – jakelu pelaa kohtuullisesti. Mutta sanomalehtitalojen kiinnostus päättyy siihen. Niissä ei olla kiinnostuneita siitä, miten lehden jakelu todella tapahtuu päätepisteessä. Siitäkin huolimatta, että moni toimittaja ja lehden palveluksessa toimiva asuu kerrostalossa tai rivitalossa.

Mikä sitten jää uupumaan? Kiinnostus siitä, miten asiakkaat, asujat kokevat lehden tulon postiluukusta asuntoonsa. Moni asukas, ainakin vanhempi ja uniherkkä ihminen havahtuu peltiluukun kolaukseen, kun lehti rämähtää luukusta lattialle  niinkin aikaisin kuin klo 04 tai jopa 03. Ongelma on siis tarpeeton melu. Olisi siis tarpeen kehittää peltiluukun tilalle vastaavanlainen, mutta äänieristetystä materiaalista valmistettu postiluukku. Owix Oy:n tuotekehittäjille sopiva haaste! Materiaaleja löytyy ja pilotit on kätevästi tehtävissä.

Kemiran Mariettan teknologiakeskuksen johtaja Nancy Sherwood on suosittanut, että 30 % tuotekehittäjän ajasta tulisi käyttää harhailevaan tutkimusmatkailuun, josta voisi jalostua potentiaalisia ideoita uusiksi tuotteiksi. Tätä harhailua jokainen voi tehdä aivan lähiympäristössään. ”Kaikki keksinnöt syntyvät ongelmien ratkaisuista. Ilmeisesti minulla on ollut muita enemmän ongelmia”, Göran Sundholm, 1300 patentin haltija sanoo .

Työpaikat ovat turbulenssissa. Työvoimaviranomaiset ovat arvioineet, että vähintään puoli miljoonaa, eli joka neljäs palkansaaja vaihtaa vuosittain työpaikkaa. Puolet heistä joutuu vaihtotilanteeseen vanhan työn loputtua. Uutta työtä hakee vuosittain 300 000 henkilöä. Niihin liittyvät vuosittain valmistuvat opiskelijat. Kaikille ei löydy työpaikkaa. Korkeakoulutettujen työttömyys on kasvanut Suomessa viime vuosina peräti 25 %. Kuluvan vuosikymmenen käynnistyessä työttömien korkeakoulutettujen määrä oli Akavan mukaan 35 000, joista noin puolet on ylemmän tutkinnon suorittaneita. Mika Ojakangas, valtio-opin professori Jyväskylän yliopistosta kirjoitti Hesariin (26.11.2010), ettei työttömyys koske vain korkeakoulutettuja humanisteja ja valtiotieteilijöitä, vaan se on vakava ongelma myös teknillisillä ja kaupallisilla aloilla. Korkeakouluista valmistuneita kauppatieteilijöitä ja ekonomeja oli kesällä työttöminä suunnilleen 1300 ja diplomi-insinöörejä noin 2000. Kun mukaan lasketaan myös ammattikorkeakuluista valmistuneet, työttömiä insinöörejä oli 5000 ja kaupan alalle valmistuneita työttömiä lähes 4000. Siis yhden suomalaisen kaupungin asukkaiden verran! Nuoria työttömiä arvioidaan olevan jopa yhdeksän kertaa enemmän kuin 90-luvun laman aikana. Vaikka kesän jälkeen tilanne on hieman parantunut, työtä työllistämiseksi riittää. Nuorisotyöttömyyden alentamiseen haetaan uusia keinoja, mutta epätarkoituksenmukainen työhön sijoittuminen on lähivuosien merkittävä ongelma. Tepsiviä ratkaisuja on vaikea löytää viisikymppisten tai muiden pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen.

Nykyistä julkista keskustelua työttömyydestä leimaa valitettavasti yksi ylivoimainen piirre – vaaditaan, että voidaan asettua toisten tahojen, kuten yhteiskunnan, kaupungin, virastojen, yrittäjien, teollisuuslaitosten ja EU:n automaattisesti luomiin työpaikkoihin. Riittää, kun tekee tarpeeksi monta hakemusta eri tahoille ja odottaa sähköpostia työpaikkatarjouksesta. Kannattaisi kokeilla toisenlaista strategiaa, luoda työpaikka itse itselle ja myöhemmin muillekin!

Aloite: FogScreen-innovaatio eli aineettoman sumuvalkokankaan synnyn lähtökohtana oli Tampereen yliopiston tutkijan Ismo Rakkolaisen puhtaasti akateeminen mielenkiinto mahdollisuuteen heijastaa kuvaa aineettomaan sumuun. Idea sumuvalkokankaasta kiteytyi Rakkolaisen ja professori Karri Palovuoren kesken käydyn ajatustenvaihdon tuloksena v. 2000. Tuloksena oli menestysinnovaatio. Mark Fuller kehitti Yhdysvalloissa ratkaisun, jossa korkealta putoavat vesimassat syöksyvät kankaalta ja ampautuvat vesisuihkuina yötaivaalle kuin ilotulitus. ”Everybody loves water, it’s the fluid of life!”, sanoo Mark Fuller ”Wet Desing”-yhtiössään. Tätä kirjoittaessa pyryttää taas lunta, kuten niin usein viime talvena. Joillekin lumi on jo nyt ”white shit”. Mutta miten lumi voisi tuottaa silmälle iloa. Useissa oopperataloissa luodaan keinotekoinen lumisade suhteellisen yksinkertaisella menetelmällä. Saman ilmiön näkee joskus näyteikkunoissa. Pienet lapset ilahtuvat nähdessään aura-auton suihkuttavan lunta tieltä komeassa kaaressa tai lumitykit työssään laskettelurinteessä. Miten voisimme luoda vahvan illuusion tai reaaliefektin hyödyntämällä lunta positiivisella tavalla ”ampumalla” lumihiutaleet kuvioina takaisin taivaalle? Raaka-aineesta ei maassamme näytä tulevan pulaa!